Blogi

Avustaja kuulee ja näkee kaiken

Päivystyksessä terveysasemalla, oli pakko päästä lääkärille. Avustaja ei kulje aina mukanani, mutta silloin olin tavallisessa pyörätuolissa (en kykene itse kelaamaan) ja huonossa kunnossa. Olin ajatellut, että olisi hyvä, jos ainakin joku muistaa mitä lääkäri sanoi. Odotteluahan se tietenkin tarkoitti. Avustajan tehtävä ei ole viihdyttää minua, mutta on kuitenkin tärkeää tuntea ihminen, joka käy kodissani töissä. Siksipä on välillä hyvä keskustella ja tutustua. Mielestäni se onnistuu parhaiten, kun ei väkisin yritä, ihan arkisten juttujen ympärillä. Toisen tunteminen lisää luottamusta työsuhteessakin.

Ihmisillä on tietenkin erilaisia rajoja. Jos ei halua jutella henkilökohtaisista asioista, sekin on todella ok. Silloin kannattaa suunnitella, mitä töitä on luppoajalla tehtävänä ja miten toivoo niissä avustettavan tai kuunnella vaikka korvanapeista musiikkia. Vuorovaikutukseen jotensakin kuuluu, että jos itse kerrot yksityisiä asioita myös toinen saa luvan tehdä niin. Eli jos et halua kuulla avustajasi yksityiselämästä, niin ei kannata kertoilla omastaankaan turhan yksityiskohtaisesti. Tosin usein fakta on, että avustaja kuulee ja näkee kaiken mitä tapahtuu. On avustajan päätös, mitä hän haluaa jakaa, vaikka itsellä sitä yksityisyyttä ei samoin olekaan. Omat avustajani ovat jutelleet minulle vaikka mitä ja olen kiitollinen, että minuun luotetaan. Ja onhan avustajalla tietenkin vaitiolovelvollisuus. Minun aamuiset trolli-hiuskampaukseni eivät muille kuulu, paitsi kummitytön suusta kommentoituina.

Usein olen myös avustajan kautta saanut mahdollisuuden kuulla, miltä elämäni näyttää ulospäin. Eihän itseään kykene objektiivisesti näkemään, eikä apuvälineen kanssa liikkuessa ehdi huomata muiden ihmisten reaktioita, kun yrittää keskittyä siihen, ettei siirtele myymälän sisustusta sähköpyörätuolillaan. Itse koen, että on ollut hieno mahdollisuus oppia näistä havainnoista. En esimerkiksi ole nähnyt miten varautuneita jotkut vanhemmat ovat, kun pelkäävät lapsensa sanovan kohta jotain mahdollisesti loukkaavaa. Samalla minä olen vain keskittynyt ajamaan sitä sähkäriä heidän viereensä hississä. Nyt tiedän sen ja ennen hissiin menoa voin hymyillä reilusti vanhemmalle, jotta hän huomaa, että olen ihan tavallinen ihminen ja kohdattavissa. Välillä on huono fiilis ja tuntuu, että aina vammainen joutuu tekemään mukautukset ja selitykset ja normiporukka tekee mitä huvittaa. Kuitenkin on vaan niin, että emme me kykene muuttamaan kenenkään muun käyttäytymistä tai ajatuksia. Omiamme kyllä ja niillä on vaikutusta siihen, mitä muut sitten kokevat ja miten reagoivat.

Lopulta pääsin päivystävän lääkärin huoneeseen ja selitin asiani omalla tavallani:
1. Lyhyesti ja tiiviisti, että kerkiää sanomaan ainakin tärkeimmät.
2. Varoen mitään, mikä vihjaa ”katsoin netistä ja tiedän paremmin”, jottei lääkäri mene puolustuskannalle.
3. Kertoen aikaisemmat samanlaiset vaivat ja miten ne hoidettiin, varoen neuvovaa ääntä, jotta lääkäri saa itse keksiä onko tilanne nyt yhtä vakava.

Olin lopputulokseen tyytyväinen ja yllätyin, kun avustajani oli kohtaamisesta tyrmistynyt!
Avustaja oli havainnoinut, että lääkäri lähinnä puhui päälleni, eikä juurikaan katsonut minua ja lähinnä yritti saada meidät ulos huoneesta. Itse en enää edes jaksa pahoittaa mieltäni tuollaisesta ja ymmärrän, että välillä on kiire. Mutta ilman avustajaa en olisi huomannut, että olin itse tullut turraksi tällaisen suhteen. Olin tottunut. Seuraavalla kerralla minulla onkin erilainen oma tapa:

1. Haen itse aktiivisesti katsekontaktia lääkäriin.
2. Odotan että hän kysyy, enkä anna vastauksia valmiina, mikäli näyttää siltä, että minua ei kuulla tai nähdä.
3. Koitan muistaa, että myös minulla on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Jos ei näytä siltä, voin ottaa asian ystävälliseen henkeen puheeksi.

Riikka Nieminen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *